tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Kaikennäköistä

Asia nro 1. sain tänään melkein työpaikan id-badgen (suomennos: se pieni muoviläpyskä, jossa on nimi, kuva ja firman logo ja joka roikkuu kaulassa). Siis melkein, badge tuli, mutta koska nimestäni puuttuivat kaikki ä:n ja ö:n pisteet, se lähti saman tien takaisin. Ne tutut jotka tietävät kuka tämän blogin takana on, tietävät myös että sukunimeni on varsin kyllästetty skandeilla. Muutenkin se on kovin harvinainen, vaikkei niin erikoiselta kuulostakaan ja vaikka se onkin täysin suomalainen nimi, jotenkin tuntuu siltä ettei sitä kukaan taida heti ensimmäisellä kerralla saada oikein. Olen elämäni aikana nähnyt niin monia virheellisiä variaatioita siitä, että nykyisin kirjoitan sen mielelläni itse tai tavaan kirjain kirjaimelta tai näytän henkilöpaperit tai jotakin... Joskus sekään vain ei riitä.

Asia nro 2. lähden tänä iltana Nukarille, huomenaamuna käymme siskon kanssa hautaamassa isän uurnan. Isä olisi täyttänyt huomenna 73 vuotta, siksi näin keskellä viikkoa tämä hautaus. Teemme tämän siskon kanssa ihan kahden vain, ei pappia ja haudankin peitämme itse.

Asia nro 3. johtuuneeko kohdasta 2 vai olenko muuten vain pimahtamassa, mutta tuntuu usein siltä ettei vain jaksaisi. Pienikin vastoinkäyminen saa pintaan joko raivon tai "mä en ala mitään"-masennuksen. Ei tarvitse kuin hiusharjan pudota lattialle kun olen valmis joko repimään sen atomia pienempiin osiin ja paiskaamaan ne maata kiertävälle radalle tai menemään sängyn alle ja pysymään siellä koko loppukevään. Elämä on vähän hankalaa, jos ei tule edes itsensä kanssa toimeen.
Suuren osan ajasta tuntuu myös siltä kuin jossain kurkussa tai rinnan päällä olisi joku möykky. Itkeminen ei auta, tosin en kyllä saa taas oikein itkettyäkään, kyyneleitä saa tiristää puoliväkisin eikä se paranna oloa juuri lainkaan. Joskus kyllä kyyneleitä valuu ihan itsestään, melkein varoittamatta, mutta ei sekään suuresti oloa paranna. Taitaisi olla kallonkutistajan paikka.

Asia nro 4. en oikein tiedä, missä vaiheessa englannista on tosiaan tainnut tulla niin luontainen työkieli. Tein eilen töitä eräässä vieraassa projektissa, jossa suurin osa ellei peräti kaikki muut ole ulkomaalaisia projektin luonteesta johtuen. Ei sitä huomannut itse edes hämmästellä, miten sitä niin helposti pystyy ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi englanniksikin. Englannin kirjoittaminen ja lukeminen on ollut jo pitkään varsin tavanomaista, mutta näemmä tuo puhuminen ja puheen ymmärtäminenkin luonnistuu tarvittaessa. Vaikka mitä sitä ihmettelemään, eikö se vain ole ihan hyvä, että pärjäilee englanniksi kun kerran töissä sitä joutuu käyttämään?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voimia; itse kävin laskemassa isäni uurnan vajaa 2 viikkoa sitten. Rankkaa. Isäni oli 66 vuotias kuollessaan, ja kuolema tuli yllättäen.

Ei voi muuta sanoa kun voimia<3

Sirpale kirjoitti...

Voimia myös sinulle, anonyymi. Ei tuo mitenkään mieltäylentävä kokemus ollut, mutta onpahan nyt tehty. Yksi aikakausi päättynyt tai jotakin.